SKADAM!

Huhuu?




Kosmiset viestit entiseltä kollegaltani ovat vihdoin saavuttaneet Milford Soundin leirintäalueelle parkkeeratun Toyota Hiacen. Kerrotaanpa siis vähän tarinaa Antin, Kimin ja Jussin road tripistä Uudessa Seelannissa. Saavuin tosiaan Aucklandiin tyttöjä aiemmin, tarkoituksena kiertää NZ kahden suomalaisen kaverini kanssa (kymppiuutisissakin kunnostautuneet Kim ja Jussi), joiden maailmanympärimatka saatiin hyvin synkronoitua omien suunnitelmieni kanssa. Ukot saapuivat Aucklandiin pari päivää oman rantautumiseni jälkeen. Oli muuten pikkuisen hauska nähdä kavereita, ovat kuitenkin olleet reissun päällä jo yli puoli vuotta.

Heti seuraavana päivänä saimmekin allemme oivan ajopelin, Liisa Ihmemaassa -teemalla maalatun Hiacen. Komeeta. Nopea kivipaperisakset ja Jussi rattiin. VASEN KAISTA! Yllättävän nopeasti tuohonkin kummallisuuteen kyllä tottui.

Kertoilen nyt jonkinnäköisiä kohokohtia ja muita hauskuuksia mitä tässä tien päällä on tullut vastaan. Pyrin semikronologiseen järjestykseen kerronnassani.

Heti toisena autopäivänä pääsimme Hot Walter Beachille, joka onkin melkoisen veikeä paikka. Alla on sen verran vulkaanista toimintaa, että kun oikeaan kohtaan rantaa kaivaa kuopan, se täyttyy itsestään maan alta kuplivalla kuumalla mineraalivedellä. Alkuillasta paikka oli täynnä turisteja, mikä oli melkoisen ahdistavaa, mutta loppuillasta turistibussien kaikottua saimme kuin saimmekin nauttia oluemme tähtitaivaan alla kuumassa altaassa lilluen. Aikas hienoa oli.

Tästä matka jatkui kohti pohjoissaaren itäkärkeä, jossa oli majakka. Eikä oikeastaan muuta. Päätelkää itse kannattaako käväistä (niin sinne majakkaan ei muuten pääse sisälle). Nooh, itärannikolta löytyi kuitenkin autenttisia maorimestoja, jotka hieman pelastivat tätä sidetrippiä. Ja matka itärannikolta Rotorualle oli kyllä melkoisilla scenic viewseilla varusteltu, kunnon viidakkomeininki ympärillä (aikamoista rallierikoiskoetta koko matka). Tällä pätkällä kävimme myös sademetsän keskellä sijaitsevissa thermal pooleissa, jotka olivat melkoisen rentouttava kokemus.

Rotorua, “sulphur city”, on melkoinen paikka. Ilmassa haisee rikki (=kananmunapieru) ja joka puolelta nousee savua maan alta. Suorastaan maagista. Kävimme Wai O Tapussa ja Orakei Korakossa, jotka olivat kyllä pääsymaksun arvoisia. Näissä paikoissa oli mm. geysireitä, hassun värisiä lampia (myrkynvihreä Devil’s bath oli henkilökohtainen suosikki) ja kuplivia mutalammikoita. Yksinkertaisesti tosi jänniä värejä paikoissa joissa ei ole tottunut niitä näkemään.

Taupojärvellä suoritimme tandemlaskuvarjohypyn, josta Annika onkin kertonut kaiken oleellisen jo aiemmin. MUTTA me teimme skydiven 15000 jalasta JA paikasta josta koko homma on lähtöisin, hahaa! :P

Tauposta kurvailimme alas Wellingtoniin, josta otimme sitten lautan eteläsaarelle. Aaaa mutta eipä mennä asioiden edelle! :D Meinasin jo unohtaa mainita ehkä fyysisimmän suorituksen tällä reissulla. Tongariro Alpine Crossing on melkoisen eeppinen päivätrekki Tongariron kansallispuistossa. Polku kulkee alueella, missä on kuvattu mitäs muutakaan kuin Sormusten Herran Mordoria. Patikkareissu itsessään ei ole mikään liian vaativa, vaikka pituutta kertyykin lähemmäs 20 km. Mutta tapa jolla Antti ja Kimi valloittivat reitin varrella sijaitsevan Mount Doomin, nostaa reissun fyysistä vaatimustasoa melkoisesti. Olimme kävelleet noin 5 km reittiä, kun näimme melkoisen jyhkeän Mount Ngauruhuen (DOOM) oikealla puolellamme, ja kappas, siinähän menee joku poluntapainenkin, kumma kun ei ole mitään kylttiä. No, “tästä sinne varmaan pitää mennä jos huipulle aikoo”. Lähdimme siis kapuamaan ylös. “Voiks tää olla näin rankka, miten tästä jotkut heikkokuntoisemmat voi mennä??” Sitä mukaa kun otti kaksi askelta eteen(ylös)päin, valui puolitoista askelta taaksepäin. “No ei tässä kyllä oikeen mitään muutakaan reittiä tunnu olevan”. FRODO!!! SAM!! THE RING!!!! Ja matka jatkui. Ja valui alaspäin. Ja jatkui taas. Nooh, muutamien (=monien) hengähdystaukojen jälkeen alkoi näyttää että huippu ei ehkä olekaan enää aivan hirveän kaukana. Noo, tästä vielä vähän matkaa ylöspäin ja kohtaamme alaspäin tulevan pariskunnan, joka vinkkaa ystävällisesti että kannattaa mennä tuolta vasemmalta, siellä on helpompi edetä. Hmm. Siirrymme siis vasemmalle päin, ja kappas, ei tämä vieläkään kevyttä ole, mutta nyt pystyy ottamaan kaksi askelta eteenpäin ilman mitään valumista. Tässähän onkin suorastaan mukavaa kiivetä. Ja lopulta pääsimme ylös asti. Ylhäältä avautuva näkymä oli kyllä melkoinen palkinto, yksinkertaisesti huikean näköistä. Alas tulemiseen menikin sitten häviävä murto-osa ylös pääsemiseen käytetystä ajasta. Oli kuin olisi lasketellut hiekalla omilla kengillään. Mikä tuo tähän koko hommaan oman hauskan mausteensa, on se tosiasia, että Antin ja Kimin urheaa esimerkkiä lähti seuraamaan bussilastillinen turisteja :D

Ja tuon jälkeen siirryimme siis Wellingtoniin, jossa kävimme vähän kurkkaamassa iltaelämää. Käytiin me museossakin ;) Taidan kertoa eteläsaaresta sitten ihan omassa postauksessaan, tässäkin nyt tuli jonkin verran tuota tarinaa.

Vielä loppuun joitakin yleisiä huomioita campervanmatkustamisesta toukokuisessa Uudessa Seelannissa. Yöt ja illat alkaa paikoitellen olemaan melkoisen kylmiä (täällä Milford Soundilla tie on paikoitellen jäässä jopa). Ratkaisu: makuupussi + peitto. Autolle paikan löytäminen yöksi ei ole ihan niin helppoa kuin äkkiseltään luulisi. Ratkaisu: näköalapaikat (kaupan pihassa ei saa yöpyä vaikkei mikään kyltti sitä kieltäisikään, testattu on). Muutenkin huomaa, että aika moni on täällä meitä ennen campervanilla matkustellut, koska “no overnight camping”-kyltti on tullut melkoisen tutuksi näyksi auton valokeilassa. Mutta kyllä ainakin toistaiseksi on aina löytynyt yösija. Aamulla on usein jännä herätä, kun ei pimeällä oikein tiedä, minkälaiseen maisemaan sitä tällä kertaa parkkeerattiin. Vesipullot pystyy usein aina jossain hyvin täyttämään. Ainoat asiat, jotka ovat meidät nyt yhteensä neljänä iltana maksulliselle leirintäalueelle ajaneet, ovat olleet sähkön ja suihkun tarve. Ja onhan se mukavampi välillä kokata sisätiloissa. Tiskit voi tiskata vaikka invavessassa, testattu on. Mutta mukavampi se tuokin toimenpide on tehdä leirintäalueen keittiössä. Ja ainahan voi käyttää kertakäyttöastioita.



Over and out, Antti “kaljaselkä” Miikki