Tasmaanija

Infopläjäys alkuun: Pahoittelut heikosta päivittelyaktiivisuudesta :/ on ollut aika reissaamista viime päivät niin ei ole hirveästi kirjoiteltu. Mutta parempi se on kai myöhään kuin milloinkaan jne. East Coastin teksti on vielä tuloillaan (jossa vietimme siis elokuun sukellellen ja surffaillen yms.). Tuon jälkeen Antti ja Riitta lähtivät Tasmaniaan ja Great Ocean Roadille ja Grampiansille, Ulla jäi vielä itärannikon humuun hakemaan parempia aaltoja. Mutta looginen kerrontajärjestys heitetään siis nyt roskakoriin! Tässä tietoisku Antin ja Riitan reissusta Tasmaniaan::::

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Huhheijjaa. Alkuun sanottakoon, että jos joku teistä tämän aina niin tiheästi päivitetyn blogin lukijoista suunnittelee matkaa Australiaan niin lisätkäähän nyt ihmeessä Tasmania sinne matkasuunnitelmaan. On meinaan käymisen arvoinen paikka, huhuh!


Päräytimme Tiger Airwaysilla Melbournesta Tasmanian pääkaupunkiin (matkakirjan mukaan Australian eteläisin osavaltion pääkaupunki, no shit) Hobarttiin. Tiikeri-ilmateistä sen verran, että osaavat olla aika tarkkoja noiden painorajoitusten suhteen. Ensimmäisen kerran tällä reissulla (jonka aikana olen astunut lentokoneeseen mitä, jotain 8 kertaa?) tyypit tahtoivat punnita käsimatkatavaratkin. Pienen kikkailun jälkeen saatiin molempien reput siihen 7 kiloon. Niin, reissussa ovat siis Antti ja Riitta.

East Coastin järjestettyjen tourien ja suurten turistiryhmien tuoman ähkyn jälkeen päätimme toteuttaa Tasmanian reissun omalla autolla, mikä osoittautuikin erittäin oivaksi valinnaksi. Nissan Tiidah palveli meitä moitteettomasti 5 vuorokautta, toimien kuljetusvälineenä, hostellina, varpaiden lämmittäjänä ja ruokailutilana.

Aloitimme romanttisen road trippimme siis Hobartista, jossa viihdyimme vain sen aikaa että saimme hamuttua tyydyttävän tietopääoman tasmanian patikkareiteistä, kaasua retkikeittimeen sekä tarpeeksi ruokaa ja mättöä 6lle päivälle. Ensimmäisenä päivänä ei sitten juuri muuta ehdittykään tehdä.

Toisena päivänä iskimme Mount Fieldin kansallispuistoon, jossa oli ihan näpsäkän näköistä sademetsää ja pari jyhkeää vesiputousta. Niin ja tosi isoja ja vanhoja puita. Ainoastaan kalifornian punapuut hakkaavat nämä eukalyptuskaverit pituudessa. Toisen yön vietimmekin sellaisessa maisemassa että morjeeeeeess… Sellainen maisema sattui myös olemaan varmaan koko tasmanian kylmin kohta. No siltä se ainakin tuntui. Hrrr.

Seuraavana päivänä suoritimme tehokkaan sarjan lyhyitä kävelyitä Cradle Mountain - Lake St Clairin sekä Franklin - Gordon Wild Riversin kansallispuistoissa. Tehokas sarja lyhyitä kävelyitä siksi, että Poudan Pekka pelasi väärään suuntaan rugby-kentällä. Tai ainakin tuomari oli puolueellinen. Erikoismaininnan ansaitsee myös tie joka laskeutuu Queenstownin kaivoskaupunkiin. Huh. Huh. Suklaatehtaan mamma (hahmo esitellään myöhemmin tarinassa) osasi kertoa, että tuolla tieosuudella on 99 mutkaa.

Vaikka kuinka yritimme uhrata pademeloneja ja tasmanian tuholaisia Pekalle, eivät sääolot olleet sen suotuisammat seuraavanakaan aamuna. Tämän johdosta jätimme tekemättä päivävaelluksen, jota olimme kaavailleet jommallekummalle näistä kirkkaista päivistä. Teimme kuitenkin 2n tunnin retken Dove Laken ympäri, joka tarjosi mieltäsalpaavat, joskin hieman sumuiset näkymät Cradle Mountainille. Tämän jälkeen lähdimmekin jo ajamaan Great Laken ohi kohti Port Arthuria. Tällä matkalla maasto vaihtui niin monta kertaa ja niin laidasta laitaan että aiheesta voisi melkein kirjoittaa oman blogitekstin.

Next Day, Port Arthur. Tänne Englanti dumppasi vangit jotka eivät osanneet käyttäytyä 1850-luvulla. Port Arthur on pieni kylä, joka on lähes täysin sen vankien rakentama. Ihan mielenkiintoinen konsepti. Itse lähdin katsomaan vankilaa, mutta ilokseni (NOT) totesin että paikassa oli paljon muutakin kuin vankila… Paikkaa kannattaa lähestyä enemmänkin historiallisena kylänä kuin pahamaineisena vankilasiirtolana. Vankila itsessään oli aivan raunioina mutta “erillisvankila” (pahojen ukkojen paikka) olikin aivan mielenkiintoinen. Raunioita kierrellessä menikin kokolailla kaikki tuon päivän valoisa aika, joten tämän mieltä järisyttävän historiapläjäyksen jälkeen siirryimmekin White Beachille karavaaniparkkiin, jossa pääsimme nauttimaan ensimmäistä kertaa suihkusta. Riitta ainakin nautti (maksullinen kuuma vesi toimi vähän miten toimi).

Viimeisenä tazzie-päivänä kävimme vielä Federation chocolaten suklaatehtaalla, joka olikin mieluisa kokemus. Paikkaa pyöritti tarinassa jo aiemmin mainittu noin 60v nainen, jonka kanssa tulikin turistua tovi paikan historiikista ja suklaan mättämisestä.

Nyt rupeaa ajatus jumittamaan sen verran että täytynee ruveta etsimään pistettä näppäimistöstä. Viimeiset 6 yötä on kuitenkin mennyt joko autossa teltassa tai lentokentällä niiiiin ei pysty aivan skarpeimmillaan olemaan. Mutta Tasmania on todella TODELLA komea paikka, kuin Uusi-Seelanti ilman “no overnight camping” -kylttejä. Suosittelemme.



Bon nyi!